Kalle Lähde: Happotesti

Teoksen nimi: Happotesti
Kirjailija: Kalle Lähde
Julkaisuvuosi: 2015
Kieli: Suomi
Aineistolaji: Kirja
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 269

"Vaimo kaasuttaa matkaan suu viivana. Minä istun ryhdikkäänä paskat housussa ja olutlaatikko sylissä. Meinaan liukua muovilta lattialle kun hän hiljentää risteyksiin. Ihmettelen ääneen, mitä pahaa olen tehnyt saadakseni tällaista aggressiivista kyytiä. Ei ketään sentään minun takiani tarvitsisi liikenteessä tappaa. Vaimo puristaa rattia ja huutaa kohti auton kattoa. Lujaa. Minä yritän katsoa kohtaa mihin hän huutaa, mutta en löydä katosta huudolle syytä."

Raumalta kotoisin olevan Kalle Lähteen esikoisromaani Happotesti (Otava, 2015) kuvaa rehellisesti ja suoraan alkoholismia eli sairautta, jossa ihminen on menettänyt hallinnan juomiseensa. Kirjan alussa olevassa esittelytekstissä kerrotaan, että Lähde on entinen alkoholisti, joten hän tietää näin ollen hyvin, mistä kirjoittaa.

Kirjan päähenkilö, keski-ikäinen mies, pitää itseään toisenlaisena kuin muut baarissa istujat ja pyrkii joka tilanteessa osoittamaan, että hän sentään on sivistynyt, hyvin käyttäytyvä, kohtelias, keskustelutaitoinen, ei siis oikea juoppo lainkaan. Kotona odottaa vaimo, joka ei jostakin syystä enää lähde kävelyille Ruissaloon laivoja katsomaan eikä viihdy enää baareissa niin kuin kultaisina nuoruusvuosina. Kaiholla päähenkilö muistelee entisiä aikoja. Nykyinen elämä täyttyy päiväoluista, oluista baarissa valomerkkiin saakka, krapulaa lääkitsevistä oluista aamulla, jälkien peittelystä, tarinoiden ja valheiden sepittelystä, karaokesta, muistinmenetyksistä ja öisestä ahdistuksesta.

Luin Lähteen teoksen todella nopeaan tahtiin, yhdessä päivässä. Teksti osoittautui helppolukuiseksi ja luvut olivat vain muutaman sivun mittaisia. Aluksi naureskelin päähenkilön toilailuille, mutta luku luvulta päähenkilön pysyvä kontrollinpuute ja säälittävyys alkoi tuntua ahdistavalta. Teoksen aihepiiri kokonaisuudessaan on masentava, koska lukijalle ei tarjota onnellista loppua. On vain hyvin realistisen sävytteinen kuvaus alkoholistista, jonka ainoa tosirakkaus on lopulta olut. Päähenkilön tilanne muuttuu vähitellen yhä huonommaksi eikä hän lopulta enää vaikuta välittävän omasta kurjasta tilanteestaan. Teoksen loppu tuli yllättäen, vaikka huomasinkin sivujen vähenemisen.

En suosittele kirjaa herkimmille enkä välttämättä ihmisille, jotka joutuvat kohtaamaan alkoholismin seuraukset liian läheltä omassa elämässään. Muutoin pidän kirjaa tutustumisen arvoisena.

Tommi Kinnunen: Lopotti

Teoksen nimi: Lopotti
Kirjailija: Tommi Kinnunen
Julkaisuvuosi: 2016
Kieli: Suomi
Aineistolaji: Kirja
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 364

"Istun kulmaikkunan ääreen siihen kaarevakylkiselle sohvalle, jonka isä on tehnyt. Täällä minä olen tavallinen. Otan käteeni ikkunalaudalta Johanneksen siihen nostelemia näkinkenkiä. Ne tuoksuvat vienosti levälle. Ulkona narujen verkosto odottaa valmiina ohjaamaan minua minne ikinä tahdon kulkea."




Tommi Kinnunen on itselleni tuore tuttavuus, vaikka hänen uutuusromaaninsa Lopotti (WSOY, 2016) ei ole miehen ensimmäinen romaani. Turkulaistunut, Kuusamosta lähtöisin oleva äidinkielen opettajana työskentelevä Kinnunen on aikaisemmin julkaissut teoksen Neljäntienristeys (WSOY, 2014), joka kiinnitti ilmestyessään niin arvostelijoiden kuin suuren yleisön huomion ja on jo sovitettu teatterinäytelmäksi ainakin Turussa ja Kotkassa.

Kirjastossa teos on erittäin varattu, joten ostin oman kappaleen kirjasta Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päiviltä kesäkuussa, enkä kadu ostopäätöstä. Romaani on juuri sellainen, jolle mielellään raivaa paikan täydessä kirjahyllyssä ja jonka pariin epäilemättä palaa myöhemmin uudelleen sekä kauniin kielen että tarinan takia.

Kyseessä on kertomus yhdestä suvusta ja samalla suomalaisesta yhteiskunnasta sodanjälkeisistä vuosikymmenistä nykyaikaan. Minäkertojina ovat vuorotellen sisukas Helena Löytövaara ja hänen veljenpoikansa, niin ikään omaa tietään kulkeva Tuomas, jotka näennäisestä tyytyväisyydestään huolimatta tuntevat ulkopuolisuutta sekä perheessään että ympäröivässä yhteiskunnassa.

Helena on Pohjois-Suomessa, Lopotissa, asuvan perheen keskimmäinen lapsi. Jatkosota on päättynyt ja perheen isä tullut takaisin sodasta, mutta rauha on silti kaukana perheen arjesta. Vanhemmat riitelevät ja Helena pyrkii olemaan turva pikkuveljelleen Johannekselle. Hän kuitenkin joutuu hylkäämään pikkuveljensä, kun isä lähettää Helenan Helsinkiin sokeainkouluun, jossa lasten halutaan oppivan peittämään erilaisuutensa.

Pohjoisessa Johannes kasvaa, perustaa valokuvausliikkeen, menee naimisiin lapualaisen Kaarinan kanssa ja perustaa perheen. Johanneksen lapsista nuorin, Tuomas, huomaa jo aikaisin, että hän on erilainen, koska hän pitää miehistä. Myös hän hakeutuu Helsinkiin pois pienistä piireistä, vapauteen. Kirjan nimi Lopotti tarkoittaa kylää ja on venäläinen lainasana, josta äännettä muuntamalla saa myös sanan vapaus. Tiedonjyvät on poimittu teoksen viimeisiltä sivuilta.

Kinnunen kuvaa kirjassaan sukulaissuhteiden ja ihmisten luomien normien voimakkuutta ja käsittelee ennakkoluuloista johtuvia haasteita. Teos on kaunis ja koskettava. Viimeisten lukujen kohdalla silmät kostuivat, koska epäoikeudenmukainen käänne Tuomaksen elämässä herkisti. Suosittelen!

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

Teoksen nimi: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita
Kirjailija: Henriikka Rönkkönen
Julkaisuvuosi: 2016
Kieli: Suomi
Aineistolaji: Kirja
Kustantaja: Atena
Sivumäärä: 205










Ennen varsinaisen lukemisen aloittamista tutustuin Henriikka Rönkkösen uutukaisen romaanin takakanteen, joka paljastaa kirjailijasta, että hän a) on opiskellut äidinkieltä ja kirjallisuutta, b) on tehnyt gradun liittyen pornoon ja c) kirjoittaa Sinkkublogia, jota on tietenkin aivan pakko vilkaista. Blogin sisältö on kahden ensimmäisen silmiini osuneen tekstin perusteella sitä tyyliä, josta Rönkkönen varoittaa romaaninsa ensimmäisillä sivuilla:

"Kerron asiat rehellisesti ja suoraan. Puhun paljon seksistä ja käytän härskejä sanoja. Noin. Sinua on varoitettu."

Kun näin tällaisen varoituksen, odotin sen mukaista tekstiä. Varoitustekstiin ja Rönkkösen Sinkkublogiin verrattuna teoksen sisältö osoittautui kuitenkin vaisuksi, vaikkakin rehelliseksi ja suoraksi. Romaanissaan Rönkkönen kuvaa monipuolisesti, mitä kaikkea varomattomalle sinkkunaiselle voi tapahtua.

Romaanin päähenkilönä seikkailee nykyaikainen naishenkilö, joka aluksi eroaa pitkäaikaisesta, turvallisesta parisuhteestaan. Sinkkuna hän tapailee lukuisia miehiä ja selväksi tulee vähintään, että stalkkaaminen ei kannata koskaan ja ei ole viisasta odottaa yhteydenottoa mieheltä, jonka nimeä ei edes muista.

Rönkkönen kirjoittaa sujuvaa kaunokirjallista tekstiä, jossa on mukana huumoria sopivasti ripoteltuna. Parhaiten teos sopiikin kevyeksi kesälukemiseksi ja suosittua sellaista se tänä kesänä onkin, koska lukemani kappale lähti jo takaisin kirjastokiertoon seuraavalle varausjonossa odottavalle...

Jos kuitenkin kaipaa jotakin romaanin tekstiä suorempaa ja rohkeampaa, kannattanee kurkistaa Rönkkösen Sinkkublogia, joka on sisällöllisesti ja visuaalisesti selkeä ja kaunis kokonaisuus, joka herättää huomion jos ei räväkällä tyylillään niin ainakin lilanvärisellä yleisilmeellään.

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

Teoksen nimi: Villa Vietin linnut
Kirjailija: Kirsi Alaniva
Julkaisuvuosi: 2016
Kieli: Suomi
Aineistolaji: Kirja
Kustantaja: Savukeidas
Sivumäärä: 184

"Metsä otti laulun vastaan vaiti. Se oli kuullut hänen laulavan samat säkeet kerran aiemminkin. Vanhat tammet olivat ravinneet itseään iät ja ajat kartanon naisten kyynelillä. Puiden juuret olivat imeneet maahan lasketun veren ja vihan, kasvattaneet sydänpuun ympärille jälsää ja nilaa ja levittäneet sitten paksut oksansa maahan haudattujen salaisuuksien suojaksi. "



Kirsi Alaniva kuvaa esikoisromaanissaan Villa Vietin linnut (Savukeidas, 2016) naisten elämää eri vuosikymmeninä. Keskiössä on yksi saari ja siellä sijaitseva kartano, Villa Vietti. Kronikallisesti kertomuskaari alkaa 1900-luvun alusta ja päättyy nykypäivään. Teoksen rakenne ei kuitenkaan etene aikajärjestyksessä vaan siinä hypätään nykyhetkestä menneeseen ja takaisin. Romaani jakautuu lukuihin, joissa keskushenkilöinä vaihtelevat naiset eri aikakausilta, Ellie, Ilse, Milda, Martha ja Brita.

Martha työskentelee 1900-luvun alkupuolella palkollisena tilalla, jonka isännän, Johanneksen, läsnäolon hän kokee ahdistavaksi. Martha vihaa Johannesta johtuen teosta, jonka mies teki hänelle vuosia sitten. Martha haluaa suojella taloon palkattua nuorta Mildaa omalta kohtaloltaan ja yrittää pitää Johanneksen erossa tytöstä, keinoja kaihtamatta.

Ellien kasvuympäristö 1980-luvulla on ränsistyvä Villa Vietin huvila, joka on kadottanut loiston, jota se kantoi yllään siihen aikaan, kun Ellien isoäiti Saga piti emännän valtikkaa hallussaan. Ellien äiti Ilse ei ollut kykeneväinen Sagan kuoleman jälkeen ylläpitämään kartanon kuntoa. Ellie joutuu jo lapsena ottamaan vastuuta, koska hänen äitinsä ei pysty siihen. Keinona lieventää yksinäisyydentunnetta Ellie käyttää mielikuvitustaan ja seurustelee ihmisten sijaan tarinoiden ja menneisyyden haamujen kanssa.

Pidin romaanin asetelmasta, jossa juonikaarta rakennetaan henkilökuvien palasista. Lukijana alkaa sivu sivulta muodostamaan päässään kokonaiskuvaa eri tapahtumien yhdistymisestä toisiinsa. Itsestään selvää toki alusta alkaen on, että henkilöhahmot linkittyvät toisiinsa. Kuvaus on tarkkaa eikä kainostele turhia intiimeissä kohdissa, mutta ei kuitenkaan kavalla tapahtumien kulkua liian suoraan. Yksityiskohtien oikein lukeminen tekstistä onkin tärkeää, jotta keskeiset asiat paljastuvat. Tarinan sävy on melko surullinen ja alakuloinen, mihin miljöö, ränsistynyt ja yksinäisyyttä uhkuva saari, jossa seurana ovat ainoastaan linnut, soveltuu erinomaisesti.

Lintuihin liittyy paljon symboliikkaa ja vinkkaankin tähän tekstin loppuun viime juonna julkaistun , Eero Ojasen kirjoittaman ja Daga Ulvin kuvittaman, tietokirjallisen teoksen Suomen myyttiset linnut (Minerva, 2015), joka vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta.

Antti Holma: Järjestäjä

Teoksen nimi: Järjestäjä
Kirjailija: Antti Holma
Julkaisuvuosi: 2015
Kieli: Suomi
Aineistolaji: Kirja
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 383

"Naiset rakastivat minua. Kirjaston naiset eritoten, mutta muutkin: naapurin tädit, opettajat, kaupan kassat, tutut ja tuntemattomat. Aina he olivat nähneet minut, poimineet joukosta, tulleet luokseni, kumartuneet ja nojanneet käsivarsillaan polviinsa niin että heidän naamansa oli painautunut kiinni minun naamaani."




Näyttelijä-kirjailija Antti Holma on suomalaisille tuttu Putous-viihdeohjelmasta.  Vuonna 2014 ensimmäisen kerran julkaistussa Holman esikoisromaanissa Järjestäjä (Otava) päähenkilö Tarmo työskentelee kirjastonhoitajana tyypillisessä naisvaltaisessa kirjastossa, jossa johtajan pestiä tärkeyden tunteella kantaa Lillukka eli Liisa Marjukka, joka halaa, vaikka Tarmo ei haluaisi. Onneksi työpaikalla on myös Minnamari, joka ei halaa eikä tule muutenkaan liian lähelle.

Tarmo pyrkii tekemään työnsä hyvin, tarmolla, mutta kirjaston omituiset sosiaaliset säännöt rasittavat häntä ajoittain. Miksi esimerkiksi töihin tuodut herkut tulee jakaa kollegoiden kesken, vaikka hänen perunaleivoksiaan ei lopulta edes syödä kuin muutama? Viisastuneena Tarmo yrittää piilotella ostamaansa tuoretta perunaleivosta, mutta löytää sen roskiksesta. Syyllinen on Lillukka, joka toteaa, että luuli samana päivänä ostettua leivosta pilaantuneeksi. Tarmossa alkavat kipinöidä kapinan liekit.

Käännekohdaksi muodostuu hetki, jolloin Tarmo tapaa asiakaspalvelutilanteessa Danielin, atleettisen näyttelijänuorukaisen. Tarmo irtisanoutuu työstään ja sopivasti huomaa, että Suomalaiseen teatteriin ollaan etsimässä uutta tuotantojärjestäjää. Hän haastaa itsensä perehtymään teatterin maailmaan yhtä perusteellisesti kuin aikaisemmin rutiineihinsa kirjastossa, saa pestin ja tutustuu teatterin työntekijöihin, etenkin Danieliin. Samaan aikaan hän lähentyy entisen työtoverinsa Minnamarin kanssa, jonka pitkäaikainen suhde kotihiirimieheensä on katkolla.

Romaanissa esitellään monenlaisia maailmoja. Kirjastoympäristö on itselleni varsin tuttu, mutta teatterin kulissit tuntemattomia. Teatterilla, näyttelemisellä ja kulisseilla on teoksessa kahdenlainen merkitys, sillä ne sisältyvät Tarmon elämään sekä teatterityössä että hänen omassa elämässään. Tarmon hurmioituminen Danielista on selkeästi jotakin säännöistä poikkeavaa, joka kuitenkin tuntuu hyvin luonnolliselta, ja omituinen yhteiselo Minnamarin kanssa hyväksyttyä, mutta silti jotenkin epäluonnollista.

Pidän romaania kasvukertomuksena, jossa päähenkilö Tarmo tarkastelee hänelle tapahtuvien asioiden kautta, millainen hän oikeasti on ja mitä haluaa. Vierastin tarinan lomassa kulkevia Danielin muistiinpanomerkintöjä, jotka eivät mielestäni olleet tarinan etenemisen kannalta olennaisia ja joiden merkitys jäi itselleni ontoksi. Pidin Holman sujuvasta kielenkäytöstä ja huumorista ja näihin vedoten suosittelen teokseen tutustumista, jos se on tähän saakka jäänyt lukematta.